Ei. Mikään ei ole muuttunut. En ole eronnut Miehestä, en ole kuollut ahdistukseen, eikä ihastuksenikaan ole lopahtanut.

Ero kyllä melkein tuli tuossa uudenvuoden aattona - ei tosin minun aloitteestani. Sain kuitenkin paniikin ja ahdistuksen ajatellessani eroa, joten vinguin ja manguin hetken Helsingin rautatieasemalla, ja samassa pisteessä ollaan kuin viikko sittenkin. Ei tämä yhteiselo järin hyvin suju, vaikkei meillä nyt mitään suuria ongelmiakaan ole. Ongelmat ovat pääni sisäisiä, ja purkautuu ajoittain (eli keskimäärin useita kertoja päivässä) lievänä kiukutteluna.

I:n kanssa juttelen päivittäin erinäisten viestimien välityksellä, ja se on tuottanut välillä jopa hieman vaikeuksia, erityisesti nyt, kun pöytäkoneemme on päättänyt alkaa erittäin hitaaksi, enkä olekaan enää läppärini ainoa käyttäjä. Pitää olla varovainen ja tarkkana. Ensi viikolla vietämme yhteiset viisi päivää - ei minun maassani, ei hänen maassaan - ja olen aika innoissani. Emme ole ikinä oikeastaan olleen niin sanotulla free zonella, missä saisimme tehdä, mitä haluamme miettimättä jatkuvasti jomman kumman kiinnijäämistä. Toisaalta tuossa kaupungissa asuu Miehen veli, mutta koska kyseessä on miljoonakaupunki, en osaa olla erityisen huolissani.

Haaveilen silloin tällöin erosta, mutta sen lähentyessä konkretiaa, en näemmä olekaan täysin kykenevä siihen. Kieltämättä ajattelen kyllä paljon, mitä muut ajattelevat, mitä miehelle käy, typeriä käytännön asioita (kuten mitä yhteiselle kynnysmatolle käy, näin kärjistettynä) ja satunnaisesti ehkä sitäkin, mitä minulle käy. Viimeisin käy tosin erittäin harvoin mielessä, syystä tai toisesta.

Nyt tilanne on kuitenkin se, että olemme Miehen kanssa muuttamassa ulkomaille helmikuussa, joten juna meni jo. Minulla olisi periaatteessa ollut täydellinen mahdollisuus erota ennen lähtöä, mutta nyt sekin tuntuu jotenkin myöhäiseltä. En oikein ymmärrä itsekään näitä ajatuskuvioitani, mutta kai niissä jokin etäinen järki on. En ainakaan myönnä, että olisin täysin out of mind - vielä!