I on kaukana, ja ajattelin, että nyt on mahdollisuus ja pakko yrittää saada homma toimimaan Miehen kanssa. Ainoa vain, että tässä vaiheessa tuntuu hankalalta tykätä Miehestä samalla tavalla kuin ennen, vaikka yrittänyt olenkin. Kosketus tuntuu pahalta, en jaksa tehdä mitään enkä pysty puhumaan hänelle oikein mistään, koska tässä parin kuukauden aikana olen kehittellyt niin paljon salailtavaa.

Mies on toki edelleen aivan yhtä kiva ja mukava kuin ennenkin. Kuitenkin jos ajattelen sitä, miten erilaista elämäni on nyt ollut tässä viime aikoina, tuntuu jatkaminen epätoivoiselta ja -todennäköiseltä. Viihdyn ihmisten seurassa, mies taas viihtyy enemmän minun kanssani. Ei siinä sinänsä muuten mitään pahaa ole, mutta kyllähän se minunkin sosiaalista elämääni rajoittaa hieman. I taas on erittäin sosiaalinen ihminen, ja olen tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin viime viikkoina ja olen todella nauttinut siitä.

Intohimoni on musiikki, mies taas on aivan pihalla sen osalta. On ollut niin mukavaa jutella tuntikaupalla I:n kanssa musiikista, bändeistä ja kaikesta siihen liittyvästä. On ollut mukavaa käydä katsomassa joka viikko jalkapalloa pubeissa ja juoda kolaa. Jopa terveyskeskuksessa käyminen ja parin tunnin jonottaminen I:n pienen haaverin takia oli kivaa. Emme ole tehnyt mitään erityistä, mutta silti kaikki on niin mukavaa. Tiedän, olen ihastunut, ja siitä tämä kaikki kiva vain johtuu.

Kuitenkin, kun menen kotiin, olen kuolla tylsyyteen. Parikin tuntia neljän seinän sisällä (on meillä enemmän seiniä) Miehen kanssa tuntuu niin ankealta ja puuduttavalta. Saatan keittää kahvia ja juoda sitä monta kupillista toivoen ainoastaan, että edes puoli tuntia kuluisi. Olen alkanut myös pelata intohimoisesti pasianssia ja ratkoa sudokuja. Toisaalta pelkään, että joudumme eroamaan, toisaalta sitä, että tämä jatkuu tällaisena koko loppuelämämme, kun en vain osaa, uskalla tai halua irrottaa. Jatkaminen tuntuisi niin helpolta ratkaisulta. En halua ajatella, että jäisin täysin yksin, mutten kuitenkaan haluaisi ajatella, että ajattelen näin. Se on aivan liian itsekästä.

I pyysi minut luokseen viikoksi tammikuussa, mikä tottakai kuulostaa houkuttelevalta ajatukselta. Toisaalta en tiedä, miten voisin vain lähteä, ja miten voisin selittää mitään Miehelle. Lisäksi olisi vain parempi alkaa työstää tätä lopullista 'eroamista' I:stä, sillä sehän on kuitenkin hyvin todennäköisesti edessä. Asiaa ei helpota yhtään se, että I on vähintään yhtä pihalla kuin minäkin. Emme tiedä, mitä tehdä, ja spekuloimme jatkuvasti kaikkea mahdollista ja kaikkia eri vaihtoehtoja - niitä mahdollisia ja mahdottomia. Joka toinen päivä mietimme, miten olisi mukava olla ihan oikeasti yhdessä ilman tätä jatkuvaa salailua, mutta seuraavana päivänä taas kumpikin on vakuuttunut siitä, että pakko vain jatkaa sitä vanhaa elämää.

Voisiko elämä olla helpompaa, kiitos?