Ainoa henkilö, jolle en ole viime aikoina kiehahdellut tasaisen säännöllisin väliajoin - eli noin joka tunti - on I. En todennäköisesti vaikuta ulkopuolisen silmin ainakaan kovin tasapainoiselta. Mitä enemmän olen hänen seurassaan, sitä enemmän haluan tehdä sitä jatkossakin. Silti tiedostan vallan hyvin, että meillä ei enää ole paljon aikaa. Saattaa olla, että kuukauden päästä näemme toisemme viimeistä kertaa ikinä. Välillä olemme naureskelleet asialle, mutta pääasiassa olemme yrittäneet olla ottamatta asiaa puheeksi, koska eihän se mukavalta tunnu.

Jouduin tänään heräämään kuudelta valmistelemaan esitelmää, jota en jaksanut illalla tehdä loppuun (tai se kävi oikeastaan mahdottomaksi, kun aloin vahingossa kaataa viiniä kurkusta alas enemmänkin). Haluan  viettää kaiken mahdollisen ajan I:n kanssa, joten tämä aikainen aamuherätys oli ainoa mahdollinen vaihtoehto, vaikka ei ehkä kovin mukava sellainen. Päätäkin särkee etäisesti. Tarkoituksena olisi mennä kymmeneltä I:n ja viihtyä siellä iltapäivän luentoon asti. Olen itseasiassa odottanut eilisaamusta asti, että kello olisi kymmenen tänään, ja nythän tässä on enää muutama tunti aikaa.

Eilen MELKEIN itkin tätä koko hässäkkää ilmeisesti valkoviinin suotuisan vaikutuksen ansiosta. Se olisi ollut ensimmäinen kerta, mutta onnistuin, luojan kiitos, hillitsemään itseni, sillä olisi Mies saattanut hitusen ihmetellä, ja tuskin olisin siinä yhtäkkiä mitään vakuuttavaa selitystäkään keksinyt. Johtui ehkä siitä, että viime päivinä on kaikki I:n kanssa tuntunut niin hyvältä ja luonnolliselta (eh, jos jatkuvaa salailua ei oteta lukuun), ja eilen näimme vain noin 15 minuutin ajan toisiamme oman kiireellisyyteni vuoksi. Noh, kauhulla odotan sitä ensimmäistä itkua, koska eihän tämä elämä nyt ihan kaikinpuolin mukavalta ja reilulta tällä hetkellä tunnu.