Ei. Mikään ei ole muuttunut. En ole eronnut Miehestä, en ole kuollut ahdistukseen, eikä ihastuksenikaan ole lopahtanut.

Ero kyllä melkein tuli tuossa uudenvuoden aattona - ei tosin minun aloitteestani. Sain kuitenkin paniikin ja ahdistuksen ajatellessani eroa, joten vinguin ja manguin hetken Helsingin rautatieasemalla, ja samassa pisteessä ollaan kuin viikko sittenkin. Ei tämä yhteiselo järin hyvin suju, vaikkei meillä nyt mitään suuria ongelmiakaan ole. Ongelmat ovat pääni sisäisiä, ja purkautuu ajoittain (eli keskimäärin useita kertoja päivässä) lievänä kiukutteluna.

I:n kanssa juttelen päivittäin erinäisten viestimien välityksellä, ja se on tuottanut välillä jopa hieman vaikeuksia, erityisesti nyt, kun pöytäkoneemme on päättänyt alkaa erittäin hitaaksi, enkä olekaan enää läppärini ainoa käyttäjä. Pitää olla varovainen ja tarkkana. Ensi viikolla vietämme yhteiset viisi päivää - ei minun maassani, ei hänen maassaan - ja olen aika innoissani. Emme ole ikinä oikeastaan olleen niin sanotulla free zonella, missä saisimme tehdä, mitä haluamme miettimättä jatkuvasti jomman kumman kiinnijäämistä. Toisaalta tuossa kaupungissa asuu Miehen veli, mutta koska kyseessä on miljoonakaupunki, en osaa olla erityisen huolissani.

Haaveilen silloin tällöin erosta, mutta sen lähentyessä konkretiaa, en näemmä olekaan täysin kykenevä siihen. Kieltämättä ajattelen kyllä paljon, mitä muut ajattelevat, mitä miehelle käy, typeriä käytännön asioita (kuten mitä yhteiselle kynnysmatolle käy, näin kärjistettynä) ja satunnaisesti ehkä sitäkin, mitä minulle käy. Viimeisin käy tosin erittäin harvoin mielessä, syystä tai toisesta.

Nyt tilanne on kuitenkin se, että olemme Miehen kanssa muuttamassa ulkomaille helmikuussa, joten juna meni jo. Minulla olisi periaatteessa ollut täydellinen mahdollisuus erota ennen lähtöä, mutta nyt sekin tuntuu jotenkin myöhäiseltä. En oikein ymmärrä itsekään näitä ajatuskuvioitani, mutta kai niissä jokin etäinen järki on. En ainakaan myönnä, että olisin täysin out of mind - vielä!

I on kaukana, ja ajattelin, että nyt on mahdollisuus ja pakko yrittää saada homma toimimaan Miehen kanssa. Ainoa vain, että tässä vaiheessa tuntuu hankalalta tykätä Miehestä samalla tavalla kuin ennen, vaikka yrittänyt olenkin. Kosketus tuntuu pahalta, en jaksa tehdä mitään enkä pysty puhumaan hänelle oikein mistään, koska tässä parin kuukauden aikana olen kehittellyt niin paljon salailtavaa.

Mies on toki edelleen aivan yhtä kiva ja mukava kuin ennenkin. Kuitenkin jos ajattelen sitä, miten erilaista elämäni on nyt ollut tässä viime aikoina, tuntuu jatkaminen epätoivoiselta ja -todennäköiseltä. Viihdyn ihmisten seurassa, mies taas viihtyy enemmän minun kanssani. Ei siinä sinänsä muuten mitään pahaa ole, mutta kyllähän se minunkin sosiaalista elämääni rajoittaa hieman. I taas on erittäin sosiaalinen ihminen, ja olen tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin viime viikkoina ja olen todella nauttinut siitä.

Intohimoni on musiikki, mies taas on aivan pihalla sen osalta. On ollut niin mukavaa jutella tuntikaupalla I:n kanssa musiikista, bändeistä ja kaikesta siihen liittyvästä. On ollut mukavaa käydä katsomassa joka viikko jalkapalloa pubeissa ja juoda kolaa. Jopa terveyskeskuksessa käyminen ja parin tunnin jonottaminen I:n pienen haaverin takia oli kivaa. Emme ole tehnyt mitään erityistä, mutta silti kaikki on niin mukavaa. Tiedän, olen ihastunut, ja siitä tämä kaikki kiva vain johtuu.

Kuitenkin, kun menen kotiin, olen kuolla tylsyyteen. Parikin tuntia neljän seinän sisällä (on meillä enemmän seiniä) Miehen kanssa tuntuu niin ankealta ja puuduttavalta. Saatan keittää kahvia ja juoda sitä monta kupillista toivoen ainoastaan, että edes puoli tuntia kuluisi. Olen alkanut myös pelata intohimoisesti pasianssia ja ratkoa sudokuja. Toisaalta pelkään, että joudumme eroamaan, toisaalta sitä, että tämä jatkuu tällaisena koko loppuelämämme, kun en vain osaa, uskalla tai halua irrottaa. Jatkaminen tuntuisi niin helpolta ratkaisulta. En halua ajatella, että jäisin täysin yksin, mutten kuitenkaan haluaisi ajatella, että ajattelen näin. Se on aivan liian itsekästä.

I pyysi minut luokseen viikoksi tammikuussa, mikä tottakai kuulostaa houkuttelevalta ajatukselta. Toisaalta en tiedä, miten voisin vain lähteä, ja miten voisin selittää mitään Miehelle. Lisäksi olisi vain parempi alkaa työstää tätä lopullista 'eroamista' I:stä, sillä sehän on kuitenkin hyvin todennäköisesti edessä. Asiaa ei helpota yhtään se, että I on vähintään yhtä pihalla kuin minäkin. Emme tiedä, mitä tehdä, ja spekuloimme jatkuvasti kaikkea mahdollista ja kaikkia eri vaihtoehtoja - niitä mahdollisia ja mahdottomia. Joka toinen päivä mietimme, miten olisi mukava olla ihan oikeasti yhdessä ilman tätä jatkuvaa salailua, mutta seuraavana päivänä taas kumpikin on vakuuttunut siitä, että pakko vain jatkaa sitä vanhaa elämää.

Voisiko elämä olla helpompaa, kiitos?

On kai aika muistaa vanhaa toveria, blogia. En tiedä, miksi en ole nähnyt aiheelliseksi viime aikoina purkautua tänne, vaikka aihetta ehkä olisikin ollut. Olen ollut välillä niin sanotusti erittäin paskana, etten ole voinut muuta toivoa kuin sitä, että tämä kaikki on vain unta, josta lopulta herään, ja kaikki on kuin muutama kuukausi sitten.

Olen jatkanut valehtelua, jonka olen aloittanut jo kauan sitten. Olen yrittänyt viettää tunteja päivittäin I:n kanssa, ja ihmeen hyvin olen onnistunutkin. Muutamia päiviä olen ainoastaan joutunut jättämään väliin ihan vain siitä syystä, ettei mielikuvitus aina riitä. Tällä hetkellä tuntuu ainoastaan surulliselta, koska minun ja I:n välinen juttu on nyt niin lopuillaan. Huomenna näemme viimeisen kerran, minkä jälkeen vasta tammikuussa, jolloin vain muutaman päivän ajan. Sen jälkeen ei välttämättä ikinä.

Parastahan, ja ehkä huvittavintakin, tässä kaikessa on se, että olen onnistunut pillereistä huolimatta hankkiutumaan raskaaksi, enkä tiedä, kenelle.

Ainoa henkilö, jolle en ole viime aikoina kiehahdellut tasaisen säännöllisin väliajoin - eli noin joka tunti - on I. En todennäköisesti vaikuta ulkopuolisen silmin ainakaan kovin tasapainoiselta. Mitä enemmän olen hänen seurassaan, sitä enemmän haluan tehdä sitä jatkossakin. Silti tiedostan vallan hyvin, että meillä ei enää ole paljon aikaa. Saattaa olla, että kuukauden päästä näemme toisemme viimeistä kertaa ikinä. Välillä olemme naureskelleet asialle, mutta pääasiassa olemme yrittäneet olla ottamatta asiaa puheeksi, koska eihän se mukavalta tunnu.

Jouduin tänään heräämään kuudelta valmistelemaan esitelmää, jota en jaksanut illalla tehdä loppuun (tai se kävi oikeastaan mahdottomaksi, kun aloin vahingossa kaataa viiniä kurkusta alas enemmänkin). Haluan  viettää kaiken mahdollisen ajan I:n kanssa, joten tämä aikainen aamuherätys oli ainoa mahdollinen vaihtoehto, vaikka ei ehkä kovin mukava sellainen. Päätäkin särkee etäisesti. Tarkoituksena olisi mennä kymmeneltä I:n ja viihtyä siellä iltapäivän luentoon asti. Olen itseasiassa odottanut eilisaamusta asti, että kello olisi kymmenen tänään, ja nythän tässä on enää muutama tunti aikaa.

Eilen MELKEIN itkin tätä koko hässäkkää ilmeisesti valkoviinin suotuisan vaikutuksen ansiosta. Se olisi ollut ensimmäinen kerta, mutta onnistuin, luojan kiitos, hillitsemään itseni, sillä olisi Mies saattanut hitusen ihmetellä, ja tuskin olisin siinä yhtäkkiä mitään vakuuttavaa selitystäkään keksinyt. Johtui ehkä siitä, että viime päivinä on kaikki I:n kanssa tuntunut niin hyvältä ja luonnolliselta (eh, jos jatkuvaa salailua ei oteta lukuun), ja eilen näimme vain noin 15 minuutin ajan toisiamme oman kiireellisyyteni vuoksi. Noh, kauhulla odotan sitä ensimmäistä itkua, koska eihän tämä elämä nyt ihan kaikinpuolin mukavalta ja reilulta tällä hetkellä tunnu.

Olen ollut tällä viikolla ihanan kiireinen enkä ole ehtinyt miettiä oikeastaan yhtään mitään. Rästihommia rästihommien perään ja välillä on pitänyt töissäkin käydä. Nyt sitten, kun olen ehtinyt lorvailla jo melkein puolitoista tuntia, pääsi arkiset ajatuksetkin taas liikkeelle. Ja eihän siitä mitään hyvää seuraa.

Olen saanut rakenneltua päässäni kuvion, jonka mukaan I on täysin hylännyt ja unohtanut minut, ja päättänyt, ettei ikinä koskaan halua ketään muuta kuin tyttöystävänsä. Sehän siis periaatteessa ja hyvien ihmisten mielestä kuulostaa pelkästään mainiolta, mutta minun näkökulmastani, joka varmastikin on vähän huono näkökulma, on erittäin, erittäin harmillinen juttu. Mitään varsinaista syytä näille ajatuksille ei ole, mutta pitäähän sitä nyt aina vähän pessimistinen olla. Ja tästä tulikin mieleeni, että olen löytänyt I:n seurassa itsestäni hieman mustasukkaisia piirteitä, mikä on ehkä hieman pelottavaa, sillä en ole ikinä ollut esimerkiksi Miehestä ollenkaan mustasukkainen. Ehkä tämä johtuu jonkinlaisesta epävarmuudesta I:n suhteen, koska eihän tässä koko hässäkässä ole yhtään mitään varmaa, ja minä itsekin taidan olla juuri sieltä huterimmasta päästä.

Päätä sekoittaa ehkä hieman sekin, että eilen I:lla oli eräs tapahtuma, joka hieman huolestuttaa, minkä lisäksi en ole kuullut I:stä mitään keskiviikon jälkeen. Toisaalta olen yrittänyt ajatella asian niin, ettei I:kaan ole kuullut minusta mitään, eikä minulla olisi edes ollut aikaa mihinkään kontakteihin. Mutta nyt siis enää kaksi päivää, ja sitten meidän olisi määrä tavata (minun pitää tosin vielä keksiä, mitä valehtelen miehelle menoistani). Ei ole siis pitkä aika, ja huominenkin on niin täyteen buukattu päivä, että aika ei todennäköisesti juurikaan matele. Huolestuttaa vain se, että minun pitäisi nauttia huomenna alkoholia samassa seurassa Miehen kanssa, ja ahdistuksen ja vitutuksen alaisena en tunne sanaa 'kohtuus'. Pelkään, että homma lähtee lapasesta ja tulee draamaa.

Saisi se Mies jo tulla kotiin, että voisin lopettaa spekuloinnin ja keskittyä Miehelle vittuiluun ja kuittailuun. Mies parka!