Voi elämä. Taas tuli vietettyä mukava ilta I:n kanssa I:n mukavassa sängyssä. I:n kanssa ollessa en ajattele mitään, tai korkeintaan sitä, miten mukavaa hänen kanssaan on, mutta kun linja-auto lähtee kotiin, alkaa tuntua pahalta. Välttelen katsekontaktia ihmisten kanssa, ja tuntuu niin siltä, että kaikki tietävät, miten hirveä olen. En minä halunnut pettää, enkä halua.

Kotona katsekontakti vasta vaikea onkin. Tuntuu erittäin kummalliselta puhua arkipäiväisistä jutuista, kun takana on neljän tunnin sänkysessio aivan väärän ihmisen kanssa. Lisäksi olen todella pahantuulinen ja ahdistunut jatkuvasti, mikä tuskin helpottaa tätä yhteiseloa ainakaan kovin paljon. Tuntuu vain niin surulliselta ja apaattiselta koko ajan. Paitsi I:n luona, missä sielläkin I:n oikea tyttöystävä tuijottaa minua jatkuvasti valokuvissa.

Elämän ankeutta lisää ehkä sekin, ettemme liiku juuri missään yhdessä. Viime perjantaina kävimme nopeasti kaupassa ja myöhemmin illalla nopeasti katsomassa yhden keikan, ja silloinkin minun oli varmistettava soitolla, missä Mies liikkuu. Ei liikkunut lähistöllä - hyvä! Koko ajan molemmista kuitenkin tuntui, että kaikki tietävät ja vaistoavat, mistä on kysymys, mutta todellisuudessa kukaan ei voi varmaksi tietää. Alkuun meiltä kyseltiin tai oikeastaan I:ltä kyseltiin, mutta silloin ei ollut vielä tapahtunut mitään puhumista kummempaa. Nyt emme sitten myönnä mitään.

Pelottaa ajatella sitä, etten tiedä, mitä tapahtuu. Toisaalta haluaisin lopettaa tämän typerän syrjähypyn tähän. Sen lisäksi, että tämä on niin väärin, kärsin itse aivan tuhottomasti. Kuitenkin nautin I:n seurasta ja kosketuksesta niin paljon, etten pysty lopettamaan. En tiedä, miten erotaan, joten eroaminen Miehestäkin tuntuu mahdottomalta, vaikka tällä hetkellä yhteiselo onkin pelkkää paskaa näiden angstieni takia. Joka tapauksessa I on taas viikon ulkomailla, joten saan pienen hengähdystauon ja hiukan etäisyyttä tilanteeseen. No niinpä, riudun jo nyt ikävästä, vaikka olemme olleet erossa juuri ja juuri 12 tuntia.