Pakko mainita alkuun, että ei mennyt montaakaan minuuttia eilisen merkinnän kirjoittamisen jälkeen, kun sain tekstiviestin, jossa tiedusteltiin, voisiko Tampereelle menoa siirtää päivällä eteenpäin. Se itseasiassa sopii minulle hieman paremmin kuin edellinen suunnitelma, mutta tietää myös yhden päivän ylimääräistä odottamista.

Kuljin koko päivän yliopistolla hirveässä jännityksessä. Ilmeisesti odotin kai näkeväni edes pienen vilauksen I:sta. Onnistuinkin, ja todellakin vain vilaukselta ja aivan liian kaukaa. Kävelin vieläpä aivan eri suuntaan, enkä kehdannut tehdä mitään mystisiä äkkikäännöksiä. Luulen, että pari tuntia jännitystä, jonka tänään koin, vastaa suunnilleen puolimaratonin juoksemista. Sen verran korkea tuntui syke olevan koko päivän, enkä oikein tiedä, mitä erityistä tässä päivässä edes oli. Ei kertakaikkiaan mitään.

Olen elänyt tämän päivän jonkinlaisessa euforisessa ihastus-tilassa. Elämä on ihanaa ja kaikki ihmiset ovat mukavia ja sääkin on mitä parhain, vaikka kädet muuttuivat muutaman ulkoiluminuutin jälkeen sinertävän violeteiksi. Odotan kärsimättömänä, että Mies tulisi kotiin, ja voisimme syödä yhdessä, polttaa tupakan ja mennä hetkeksi nukkumaan ja myöhemmin illalla juoksemaan yhdessä.

En tiedä, mitä minulle on tapahtunut, mutta tällä hetkellä nautin tästä ihastuksesta eikä se tunnu ollenkaan yhtä ahdistavalta kuin esimerkiksi viikko sitten. Tällä hetkellä jopa luotan itseeni sen verran, että uskon pystyväni hillitsemään itseni, pitämään ihastuksen ihastuksena ja pysymään I:stä fyysisesti sopivan etäällä. Ehkä tämä on vain jokin hetkellinen nyrjähdys aivoissa ja huomenna ryven ahdistuksessani ja fyysisen kosketuksen kaipuussa - toivottavasti en.