Olen ollut hetken kirjoittamatta mitään. Se ei johdu siitä, että olisin unohtanut ihastukseni, vaan siitä, että olen ollut varsin kiireinen tässä viikon verran. Kiireisyys saattaa kyllä olla hiukan kyseenalainen syy, sillä olenhan tällä viikolla kuitenkin ehtinyt istua tuntikaupalla I:n luona lattialla juomassa kahvia ja puhumassa. Olen ehtinyt myös useita kertoja luopua ajatuksesta, että ihastus olisi molemmin puolista, ja yrittänyt sinnikkäästi nitistää omatkin tuntemukseni.

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että jos menisin ulos asunnostamme, luulisivat ihmiset minua todennäköisesti vähintäänkin maanis-depressiiviseksi. Eipä siinä, alkaa oma diagnoosinikin itsestäni kallistua sen puolelle. Nyt on suhteellisen hyvä olo, kun mies nukkuu, ja saan rauhassa ajatella, mikä sekin tosin on vain yhtä tuskaa. Nyt ei sentään kukaan häiritse ajatuksiani.

Olen kuitenkin ehkä saanut osittain sen, mitä mahdollisesti halusin. I nosti eilen kissan pöydälle toteamalla, ettei tässä nyt taida pelkästä kaveruudesta kummankaan puolelta olla enää kysymys, kumpikaan ei vain halua sanoa sitä ääneen, koska molemmilla on jonkinlainen parisuhdekin. "Jos haluat mennä nyt kotiin, niin mene, me ollaan vain puhuttu, me ei olla tehty mitään väärää. Vielä."

Niinpä. Vielä. Nyt on.