Olen muistaakseni avautunut omista säälittävistä yrityksistä nähdä edes vilaus I:sta. Nythän niin ei enää tarvitse tehdä, mutta mielestäni oli erittäin hauskaa, että I tunnusti viime viikolla, että on tehnyt aivan samaa. Naureskelin vain, mutta en tietenkään tunnustanut omaa epätoivoisuuttani, vaikka hän saattoikin jotain hieman epäillä.

Muutama viikko sitten odottelin Miestä töistä, kun tarkoituksenamme oli mennä syömään yhdessä. Minulla oli noin tunti aikaa, muttei oikein mitään tekemistä. Tavallisesti saan tapettua aikaa parhaiten kirjakaupoissa, ja sinne siis tällä kerrallakin eksyin. Ehdin siellä pari minuuttia pyöriä, kun tapasin I:n sattumalta. I oli menossa ostamaan kitaraa, ja lupauduin lähtemään mukaan. Menimme musiikkiliikkeen ulkopuolelle, mutta koska Mies ilmoitti joutuvansa jäämään ylitöihin, I tarjoutui pitämään minulle seuraa eikä kitaran raahaaminen tietenkään olisi ollut mukavaa.

Viime perjantaina I kuitenkin tunnusti, ettei ollut ollenkaan aikeissa mennä ostamaan kitaraa tuona päivänä. Nykyään hän kyllä on onnellinen kitaran omistaja, mutta tuona päivänä hän oli lähtenyt etsimään minua kaupungilta. Itse en sentään ole vielä kertaakaan ajatellut lähteväni kaupungilta häntä etsimään, koska sehän olisi käytännössä melkein mahdottomuus. Mutta eipä siinä, näemmä yritys tuotti tulosta. Ja tunnustus lohdutti hieman minuakin, sillä enhän olekaan ainoa epätoivoinen ihastuja tässä maailmassa.

Vielä on todettava, että tämä asioiden taukoamaton pohtiminen on pistänyt elimistöni aivan sekaisin. En oikein pysty nukkumaan tai syömään, ja tuntuu, että syke on suunnilleen miljoona koko ajan, paitsi silloin, kun vi****aa niin paljon, ettei veri kierrä. Eilen oksensin, kun yritin väkisin tunkea ruokaa suuhun. Harmi, ei olisi paljon varaa pudottaa painoa.