Mahdollinen syrjähyppy

Mikään ei etene mihinkään

2009-01-07T15:44:01+02:00

Ei. Mikään ei ole muuttunut. En ole eronnut Miehestä, en ole kuollut ahdistukseen, eikä ihastuksenikaan ole lopahtanut.

Ero kyllä melkein tuli tuossa uudenvuoden aattona - ei tosin minun aloitteestani. Sain kuitenkin paniikin ja ahdistuksen ajatellessani eroa, joten vinguin ja manguin hetken Helsingin rautatieasemalla, ja samassa pisteessä ollaan kuin viikko sittenkin. Ei tämä yhteiselo järin hyvin suju, vaikkei meillä nyt mitään suuria ongelmiakaan ole. Ongelmat ovat pääni sisäisiä, ja purkautuu ajoittain (eli keskimäärin useita kertoja päivässä) lievänä kiukutteluna.

I:n kanssa juttelen päivittäin erinäisten viestimien välityksellä, ja se on tuottanut välillä jopa hieman vaikeuksia, erityisesti nyt, kun pöytäkoneemme on päättänyt alkaa erittäin hitaaksi, enkä olekaan enää läppärini ainoa käyttäjä. Pitää olla varovainen ja tarkkana. Ensi viikolla vietämme yhteiset viisi päivää - ei minun maassani, ei hänen maassaan - ja olen aika innoissani. Emme ole ikinä oikeastaan olleen niin sanotulla free zonella, missä saisimme tehdä, mitä haluamme miettimättä jatkuvasti jomman kumman kiinnijäämistä. Toisaalta tuossa kaupungissa asuu Miehen veli, mutta koska kyseessä on miljoonakaupunki, en osaa olla erityisen huolissani.

Haaveilen silloin tällöin erosta, mutta sen lähentyessä konkretiaa, en näemmä olekaan täysin kykenevä siihen. Kieltämättä ajattelen kyllä paljon, mitä muut ajattelevat, mitä miehelle käy, typeriä käytännön asioita (kuten mitä yhteiselle kynnysmatolle käy, näin kärjistettynä) ja satunnaisesti ehkä sitäkin, mitä minulle käy. Viimeisin käy tosin erittäin harvoin mielessä, syystä tai toisesta.

Nyt tilanne on kuitenkin se, että olemme Miehen kanssa muuttamassa ulkomaille helmikuussa, joten juna meni jo. Minulla olisi periaatteessa ollut täydellinen mahdollisuus erota ennen lähtöä, mutta nyt sekin tuntuu jotenkin myöhäiseltä. En oikein ymmärrä itsekään näitä ajatuskuvioitani, mutta kai niissä jokin etäinen järki on. En ainakaan myönnä, että olisin täysin out of mind - vielä!

Solmussa

2008-12-17T07:54:00+02:00

I on kaukana, ja ajattelin, että nyt on mahdollisuus ja pakko yrittää saada homma toimimaan Miehen kanssa. Ainoa vain, että tässä vaiheessa tuntuu hankalalta tykätä Miehestä samalla tavalla kuin ennen, vaikka yrittänyt olenkin. Kosketus tuntuu pahalta, en jaksa tehdä mitään enkä pysty puhumaan hänelle oikein mistään, koska tässä parin kuukauden aikana olen kehittellyt niin paljon salailtavaa.

Mies on toki edelleen aivan yhtä kiva ja mukava kuin ennenkin. Kuitenkin jos ajattelen sitä, miten erilaista elämäni on nyt ollut tässä viime aikoina, tuntuu jatkaminen epätoivoiselta ja -todennäköiseltä. Viihdyn ihmisten seurassa, mies taas viihtyy enemmän minun kanssani. Ei siinä sinänsä muuten mitään pahaa ole, mutta kyllähän se minunkin sosiaalista elämääni rajoittaa hieman. I taas on erittäin sosiaalinen ihminen, ja olen tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin viime viikkoina ja olen todella nauttinut siitä.

Intohimoni on musiikki, mies taas on aivan pihalla sen osalta. On ollut niin mukavaa jutella tuntikaupalla I:n kanssa musiikista, bändeistä ja kaikesta siihen liittyvästä. On ollut mukavaa käydä katsomassa joka viikko jalkapalloa pubeissa ja juoda kolaa. Jopa terveyskeskuksessa käyminen ja parin tunnin jonottaminen I:n pienen haaverin takia oli kivaa. Emme ole tehnyt mitään erityistä, mutta silti kaikki on niin mukavaa. Tiedän, olen ihastunut, ja siitä tämä kaikki kiva vain johtuu.

Kuitenkin, kun menen kotiin, olen kuolla tylsyyteen. Parikin tuntia neljän seinän sisällä (on meillä enemmän seiniä) Miehen kanssa tuntuu niin ankealta ja puuduttavalta. Saatan keittää kahvia ja juoda sitä monta kupillista toivoen ainoastaan, että edes puoli tuntia kuluisi. Olen alkanut myös pelata intohimoisesti pasianssia ja ratkoa sudokuja. Toisaalta pelkään, että joudumme eroamaan, toisaalta sitä, että tämä jatkuu tällaisena koko loppuelämämme, kun en vain osaa, uskalla tai halua irrottaa. Jatkaminen tuntuisi niin helpolta ratkaisulta. En halua ajatella, että jäisin täysin yksin, mutten kuitenkaan haluaisi ajatella, että ajattelen näin. Se on aivan liian itsekästä.

I pyysi minut luokseen viikoksi tammikuussa, mikä tottakai kuulostaa houkuttelevalta ajatukselta. Toisaalta en tiedä, miten voisin vain lähteä, ja miten voisin selittää mitään Miehelle. Lisäksi olisi vain parempi alkaa työstää tätä lopullista 'eroamista' I:stä, sillä sehän on kuitenkin hyvin todennäköisesti edessä. Asiaa ei helpota yhtään se, että I on vähintään yhtä pihalla kuin minäkin. Emme tiedä, mitä tehdä, ja spekuloimme jatkuvasti kaikkea mahdollista ja kaikkia eri vaihtoehtoja - niitä mahdollisia ja mahdottomia. Joka toinen päivä mietimme, miten olisi mukava olla ihan oikeasti yhdessä ilman tätä jatkuvaa salailua, mutta seuraavana päivänä taas kumpikin on vakuuttunut siitä, että pakko vain jatkaa sitä vanhaa elämää.

Voisiko elämä olla helpompaa, kiitos?

Tuleva pallomaha

2008-12-13T23:00:00+02:00

On kai aika muistaa vanhaa toveria, blogia. En tiedä, miksi en ole nähnyt aiheelliseksi viime aikoina purkautua tänne, vaikka aihetta ehkä olisikin ollut. Olen ollut välillä niin sanotusti erittäin paskana, etten ole voinut muuta toivoa kuin sitä, että tämä kaikki on vain unta, josta lopulta herään, ja kaikki on kuin muutama kuukausi sitten.

Olen jatkanut valehtelua, jonka olen aloittanut jo kauan sitten. Olen yrittänyt viettää tunteja päivittäin I:n kanssa, ja ihmeen hyvin olen onnistunutkin. Muutamia päiviä olen ainoastaan joutunut jättämään väliin ihan vain siitä syystä, ettei mielikuvitus aina riitä. Tällä hetkellä tuntuu ainoastaan surulliselta, koska minun ja I:n välinen juttu on nyt niin lopuillaan. Huomenna näemme viimeisen kerran, minkä jälkeen vasta tammikuussa, jolloin vain muutaman päivän ajan. Sen jälkeen ei välttämättä ikinä.

Parastahan, ja ehkä huvittavintakin, tässä kaikessa on se, että olen onnistunut pillereistä huolimatta hankkiutumaan raskaaksi, enkä tiedä, kenelle.

Mrs. Ihastunut

2008-11-20T07:32:00+02:00

Ainoa henkilö, jolle en ole viime aikoina kiehahdellut tasaisen säännöllisin väliajoin - eli noin joka tunti - on I. En todennäköisesti vaikuta ulkopuolisen silmin ainakaan kovin tasapainoiselta. Mitä enemmän olen hänen seurassaan, sitä enemmän haluan tehdä sitä jatkossakin. Silti tiedostan vallan hyvin, että meillä ei enää ole paljon aikaa. Saattaa olla, että kuukauden päästä näemme toisemme viimeistä kertaa ikinä. Välillä olemme naureskelleet asialle, mutta pääasiassa olemme yrittäneet olla ottamatta asiaa puheeksi, koska eihän se mukavalta tunnu.

Jouduin tänään heräämään kuudelta valmistelemaan esitelmää, jota en jaksanut illalla tehdä loppuun (tai se kävi oikeastaan mahdottomaksi, kun aloin vahingossa kaataa viiniä kurkusta alas enemmänkin). Haluan viettää kaiken mahdollisen ajan I:n kanssa, joten tämä aikainen aamuherätys oli ainoa mahdollinen vaihtoehto, vaikka ei ehkä kovin mukava sellainen. Päätäkin särkee etäisesti. Tarkoituksena olisi mennä kymmeneltä I:n ja viihtyä siellä iltapäivän luentoon asti. Olen itseasiassa odottanut eilisaamusta asti, että kello olisi kymmenen tänään, ja nythän tässä on enää muutama tunti aikaa.

Eilen MELKEIN itkin tätä koko hässäkkää ilmeisesti valkoviinin suotuisan vaikutuksen ansiosta. Se olisi ollut ensimmäinen kerta, mutta onnistuin, luojan kiitos, hillitsemään itseni, sillä olisi Mies saattanut hitusen ihmetellä, ja tuskin olisin siinä yhtäkkiä mitään vakuuttavaa selitystäkään keksinyt. Johtui ehkä siitä, että viime päivinä on kaikki I:n kanssa tuntunut niin hyvältä ja luonnolliselta (eh, jos jatkuvaa salailua ei oteta lukuun), ja eilen näimme vain noin 15 minuutin ajan toisiamme oman kiireellisyyteni vuoksi. Noh, kauhulla odotan sitä ensimmäistä itkua, koska eihän tämä elämä nyt ihan kaikinpuolin mukavalta ja reilulta tällä hetkellä tunnu.

Hiljaisuus ahdistaa

2008-11-14T17:09:00+02:00

Olen ollut tällä viikolla ihanan kiireinen enkä ole ehtinyt miettiä oikeastaan yhtään mitään. Rästihommia rästihommien perään ja välillä on pitänyt töissäkin käydä. Nyt sitten, kun olen ehtinyt lorvailla jo melkein puolitoista tuntia, pääsi arkiset ajatuksetkin taas liikkeelle. Ja eihän siitä mitään hyvää seuraa.

Olen saanut rakenneltua päässäni kuvion, jonka mukaan I on täysin hylännyt ja unohtanut minut, ja päättänyt, ettei ikinä koskaan halua ketään muuta kuin tyttöystävänsä. Sehän siis periaatteessa ja hyvien ihmisten mielestä kuulostaa pelkästään mainiolta, mutta minun näkökulmastani, joka varmastikin on vähän huono näkökulma, on erittäin, erittäin harmillinen juttu. Mitään varsinaista syytä näille ajatuksille ei ole, mutta pitäähän sitä nyt aina vähän pessimistinen olla. Ja tästä tulikin mieleeni, että olen löytänyt I:n seurassa itsestäni hieman mustasukkaisia piirteitä, mikä on ehkä hieman pelottavaa, sillä en ole ikinä ollut esimerkiksi Miehestä ollenkaan mustasukkainen. Ehkä tämä johtuu jonkinlaisesta epävarmuudesta I:n suhteen, koska eihän tässä koko hässäkässä ole yhtään mitään varmaa, ja minä itsekin taidan olla juuri sieltä huterimmasta päästä.

Päätä sekoittaa ehkä hieman sekin, että eilen I:lla oli eräs tapahtuma, joka hieman huolestuttaa, minkä lisäksi en ole kuullut I:stä mitään keskiviikon jälkeen. Toisaalta olen yrittänyt ajatella asian niin, ettei I:kaan ole kuullut minusta mitään, eikä minulla olisi edes ollut aikaa mihinkään kontakteihin. Mutta nyt siis enää kaksi päivää, ja sitten meidän olisi määrä tavata (minun pitää tosin vielä keksiä, mitä valehtelen miehelle menoistani). Ei ole siis pitkä aika, ja huominenkin on niin täyteen buukattu päivä, että aika ei todennäköisesti juurikaan matele. Huolestuttaa vain se, että minun pitäisi nauttia huomenna alkoholia samassa seurassa Miehen kanssa, ja ahdistuksen ja vitutuksen alaisena en tunne sanaa 'kohtuus'. Pelkään, että homma lähtee lapasesta ja tulee draamaa.

Saisi se Mies jo tulla kotiin, että voisin lopettaa spekuloinnin ja keskittyä Miehelle vittuiluun ja kuittailuun. Mies parka!

Oma napa, paras napa

2008-11-11T20:10:00+02:00

Olen yrittänyt miettiä, onko tässä kuviossa nyt oikeasti mitään järkeä, mutta tämä kuulostaa nyt kaikkinensa niin sekavalta, etten pysty rakentamaan tästä minkäänlaista kokonaisuutta saati sitten purkamaan tätä asiaa millään tavalla. Aloitetaan nyt vaikkapa siitä, että olen ainoa suomalainen tässä koko neljän ihmisen kuviossa. Kolme meistä asuu Suomessa, I:n tyttöystävä tuhansien kilometrien päässä. Mieheni todennäköisesti joutuisi lähtemään Suomesta, jos eroaisimme, mikä olisi todella huono juttu hänelle. Ja tämä on siis yksi suurimmista syistä, miksi en ole alunperinkään halunnut edes miettiä eroa.

I ei haluaisi erota tyttöystävästään, koska ei tiedä vielä, missä maassa aikoo tulevat vuodet viettää. Ymmärrän sen kyllä täysin. Inhottavaa vain olla se kakkonen, mutta niinhän I:kin on minulle, joten ei pidä valittaa. Itsekin olen muuttamassa pois Suomesta tässä puolen vuoden sisällä, ja sekin mietityttää. Varsinaisestihan se on ollut kokonaan Miehen projekti, lupasin vain lähteä mukaan. Nyt koko projekti kuulostaa niin masentavalta ja luotaantyöntävältä kuin vain ikinä osaa. Ei minulla sinänsä ole mitään ulkomailla asumista vastaan, mutta mieluummin lähtisin sitten vaikka yksin.

I haluasi kuitenkin jatkaa opiskelujaan Suomessa tai jossain päin Pohjoismaita, mutta en tiedä, miten vakavasti voin ottaa tuollaiset suunnitelmat. Itsehän pidän I:stä aivan valtavasti. Niin paljon, että jopa ero Miehestä tuntuu päivä päivältä paremmalta ajatukselta. Tiedän, että I:kin pitää minusta, mutta epäilen kuitenkin jollain tasolla, että olen hänelle enemmänkin fuckbuddy ja korvike, kun oma tyttö on niin kaukana.

Lopuksi kai voin vain todeta, että näemmä en pysty ajattelemaan kuin itseäni ja sitäkin hyvin huterasti.

Kitaraostoksilla

2008-11-11T09:41:00+02:00

Olen muistaakseni avautunut omista säälittävistä yrityksistä nähdä edes vilaus I:sta. Nythän niin ei enää tarvitse tehdä, mutta mielestäni oli erittäin hauskaa, että I tunnusti viime viikolla, että on tehnyt aivan samaa. Naureskelin vain, mutta en tietenkään tunnustanut omaa epätoivoisuuttani, vaikka hän saattoikin jotain hieman epäillä.

Muutama viikko sitten odottelin Miestä töistä, kun tarkoituksenamme oli mennä syömään yhdessä. Minulla oli noin tunti aikaa, muttei oikein mitään tekemistä. Tavallisesti saan tapettua aikaa parhaiten kirjakaupoissa, ja sinne siis tällä kerrallakin eksyin. Ehdin siellä pari minuuttia pyöriä, kun tapasin I:n sattumalta. I oli menossa ostamaan kitaraa, ja lupauduin lähtemään mukaan. Menimme musiikkiliikkeen ulkopuolelle, mutta koska Mies ilmoitti joutuvansa jäämään ylitöihin, I tarjoutui pitämään minulle seuraa eikä kitaran raahaaminen tietenkään olisi ollut mukavaa.

Viime perjantaina I kuitenkin tunnusti, ettei ollut ollenkaan aikeissa mennä ostamaan kitaraa tuona päivänä. Nykyään hän kyllä on onnellinen kitaran omistaja, mutta tuona päivänä hän oli lähtenyt etsimään minua kaupungilta. Itse en sentään ole vielä kertaakaan ajatellut lähteväni kaupungilta häntä etsimään, koska sehän olisi käytännössä melkein mahdottomuus. Mutta eipä siinä, näemmä yritys tuotti tulosta. Ja tunnustus lohdutti hieman minuakin, sillä enhän olekaan ainoa epätoivoinen ihastuja tässä maailmassa.

Vielä on todettava, että tämä asioiden taukoamaton pohtiminen on pistänyt elimistöni aivan sekaisin. En oikein pysty nukkumaan tai syömään, ja tuntuu, että syke on suunnilleen miljoona koko ajan, paitsi silloin, kun vi****aa niin paljon, ettei veri kierrä. Eilen oksensin, kun yritin väkisin tunkea ruokaa suuhun. Harmi, ei olisi paljon varaa pudottaa painoa.

Räjähdän ikävästä

2008-11-10T11:57:00+02:00

Voi elämä. Taas tuli vietettyä mukava ilta I:n kanssa I:n mukavassa sängyssä. I:n kanssa ollessa en ajattele mitään, tai korkeintaan sitä, miten mukavaa hänen kanssaan on, mutta kun linja-auto lähtee kotiin, alkaa tuntua pahalta. Välttelen katsekontaktia ihmisten kanssa, ja tuntuu niin siltä, että kaikki tietävät, miten hirveä olen. En minä halunnut pettää, enkä halua.

Kotona katsekontakti vasta vaikea onkin. Tuntuu erittäin kummalliselta puhua arkipäiväisistä jutuista, kun takana on neljän tunnin sänkysessio aivan väärän ihmisen kanssa. Lisäksi olen todella pahantuulinen ja ahdistunut jatkuvasti, mikä tuskin helpottaa tätä yhteiseloa ainakaan kovin paljon. Tuntuu vain niin surulliselta ja apaattiselta koko ajan. Paitsi I:n luona, missä sielläkin I:n oikea tyttöystävä tuijottaa minua jatkuvasti valokuvissa.

Elämän ankeutta lisää ehkä sekin, ettemme liiku juuri missään yhdessä. Viime perjantaina kävimme nopeasti kaupassa ja myöhemmin illalla nopeasti katsomassa yhden keikan, ja silloinkin minun oli varmistettava soitolla, missä Mies liikkuu. Ei liikkunut lähistöllä - hyvä! Koko ajan molemmista kuitenkin tuntui, että kaikki tietävät ja vaistoavat, mistä on kysymys, mutta todellisuudessa kukaan ei voi varmaksi tietää. Alkuun meiltä kyseltiin tai oikeastaan I:ltä kyseltiin, mutta silloin ei ollut vielä tapahtunut mitään puhumista kummempaa. Nyt emme sitten myönnä mitään.

Pelottaa ajatella sitä, etten tiedä, mitä tapahtuu. Toisaalta haluaisin lopettaa tämän typerän syrjähypyn tähän. Sen lisäksi, että tämä on niin väärin, kärsin itse aivan tuhottomasti. Kuitenkin nautin I:n seurasta ja kosketuksesta niin paljon, etten pysty lopettamaan. En tiedä, miten erotaan, joten eroaminen Miehestäkin tuntuu mahdottomalta, vaikka tällä hetkellä yhteiselo onkin pelkkää paskaa näiden angstieni takia. Joka tapauksessa I on taas viikon ulkomailla, joten saan pienen hengähdystauon ja hiukan etäisyyttä tilanteeseen. No niinpä, riudun jo nyt ikävästä, vaikka olemme olleet erossa juuri ja juuri 12 tuntia.

Luova hengähdystauko

2008-11-08T12:43:00+02:00

Olen ollut hetken kirjoittamatta mitään. Se ei johdu siitä, että olisin unohtanut ihastukseni, vaan siitä, että olen ollut varsin kiireinen tässä viikon verran. Kiireisyys saattaa kyllä olla hiukan kyseenalainen syy, sillä olenhan tällä viikolla kuitenkin ehtinyt istua tuntikaupalla I:n luona lattialla juomassa kahvia ja puhumassa. Olen ehtinyt myös useita kertoja luopua ajatuksesta, että ihastus olisi molemmin puolista, ja yrittänyt sinnikkäästi nitistää omatkin tuntemukseni.

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että jos menisin ulos asunnostamme, luulisivat ihmiset minua todennäköisesti vähintäänkin maanis-depressiiviseksi. Eipä siinä, alkaa oma diagnoosinikin itsestäni kallistua sen puolelle. Nyt on suhteellisen hyvä olo, kun mies nukkuu, ja saan rauhassa ajatella, mikä sekin tosin on vain yhtä tuskaa. Nyt ei sentään kukaan häiritse ajatuksiani.

Olen kuitenkin ehkä saanut osittain sen, mitä mahdollisesti halusin. I nosti eilen kissan pöydälle toteamalla, ettei tässä nyt taida pelkästä kaveruudesta kummankaan puolelta olla enää kysymys, kumpikaan ei vain halua sanoa sitä ääneen, koska molemmilla on jonkinlainen parisuhdekin. "Jos haluat mennä nyt kotiin, niin mene, me ollaan vain puhuttu, me ei olla tehty mitään väärää. Vielä."

Niinpä. Vielä. Nyt on.

Ideoita outoja

2008-10-26T16:42:00+02:00

Ei minua nyt aivan olekaan unohdettu. I ehdotti, että menisimme nyt viikonloppuna paikkaan x. X siksi, että ehdotus oli sen verran erikoinen, poikkeuksellinen ja huvittava, että en paljastumisen pelossa uskalla sitä mainita. Pakko oli huijata, etten ole kaupungissa tänä viikonloppuna, koska apua, enhän minä nyt Miehelle voi sanoa meneväni niin kummalliseen paikkaan ja vielä I:n kanssa! Parempi huijata I:tä kevyesti kuin valehdella Miehelle. Niin, ehkä voisi tottakin puhua, mutta ei sekään nyt tässä tapauksessa ole vaihtoehto. Ihan kiinnostavaa silti ja lupasin, että ensi viikolla liikenee aikaa kyseiselle vierailulle, mutta en vain silti voi olla nauramatta. I ei voi olla täysin normaali - ei vain voi!

Olen ollut tänään todellinen ääshouli tuolle Miehelle. Tekisi mieli kertoa, mikä nyt vaivaa, ja miksi olen ollut viime aikoina näin ailahtelevainen, mutta tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä. Hänen mielestään ihastuminen muihin ei ole mahdollista ellei ihastuja sitten ole täysi kakkapää. Minun ei pitäisi käyttäytyä miesten kanssa niin, että voisi tapahtua ihastuminen. Niin se sanoo...